Kaisa Nousiainen

Intro │ Tausta

Vihasta valoon

Vuosia sitten autoin parhaani mukaan muita voimaan paremmin, vaikka itse tunsin, etten voisi itse auttaa itseäni tai saavuttaa elämässäni mitään. Hoitajaopintojen käytännön harjoittelujaksolla muistan purskahtaneeni ohjaajani kanssa keskustellessani hillittömään itkuun, josta ei tullut loppua. Olin aina väsynyt ja vihainen, suunnittelin elämäni päättämistä. Näin mustan menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Olin yksin itsessäni, paikassa, jossa en tuntenut olevani kotonani. Kukaan toinen ei vuosiin huomannut minkään olevan vialla, siksi en itsekään ymmärtänyt, kuinka huonosti voin.

En pitänyt huolta itsestäni, tuntui, ettei millään tekemiselläni ole merkitystä itselleni eikä muille. Hain turvaa ruoasta, painoni nousi nopeasti erittäin runsaaseen ylipainoon muutaman vuoden aikana. Valmiiksi paha oloni vain paheni hiljalleen syödessäni jatkuvasti liikaa, muistini alkoi pätkiä. On aikoja, joista minulla ei ole muistikuvia. En tunnistanut kehoani omakseni, ajoittain koin kehoni olevan minusta erillinen osa.

Lopulta päätin: ei enää tätä. Kesti melkein kymmenen vuotta parantua, ei enää olla turta. Vielä kauemmin on kestänyt hyväksyä itseni sellaisena kuin olen.

Ilman toisia ihmisiä en olisi tässä. Ilman monelta suunnalta saamaani apua en olisi tässä. Ajattelin pitkään, että minun tulee pystyä elämään täysin itsenäisesti, ilman toisten apua. Kesti kauan, että opin tunnistamaan ja hyväksymään heikkoudet itsessäni ja pyytämään tietoisesti apua. Opettelin ajattelemaan ansaitsevani toisten avun. Opettelin ajattelemaan, että ansaitsen voida paremmin.

Jos ei olisi ollut fantasiakirjallisuutta, mielialalääkkeitä, kirjeystäviä ja terapeutteja, en olisi tässä sellaisena kuin nyt olen - kenties en olisi ollenkaan. En myöskään olisi tässä ilman tekemiäni töitä, opiskelemiani aloja tai minulle tärkeitä eläimiä. Myöskään ilman viime vuosina käyttämiäni lukuisia eri hoitokeinoja en olisi nykyinen minä.

Elämä on opettanut, ettei menneestä tule haluta muuttaa mitään. Ilman menneisyyttäni en seisoisi tässä, omilla jaloillani, muista tarvittaessa tukea ottaen. En olisi se minä, joksi minun piti tulla ja joksi koko ajan edelleen tulen.

Elämäni tunteiden kanssa

Lapsena tunsin. Aikuisempana kielsin tuntevani. Vielä aikuisempana taidan tuntea noiden kahden edestä.

Ihmettelen toisinaan, miten elämä voikin heittää eteen juuri ne haasteet, jotka heittää. Minusta, turrasta, tunteettomasta, tuntemaan kykenemättömästä tuli tunneterapeutti. Jälkikäteen elämääni pohtiessa alkaa naurattaa - tietysti tuli! Mitä muita vaihtoehtoja olisi ollut?

Olin pitkään uhri. Olosuhteiden, itseni, toisten ihmisten uhri. Elämän mukana ajautuja, joka syytti itseään ja muita omista ongelmistaan. Ajauduin ajattelemaan voivani hallitsemattomassa vihanpuuskassani aiheuttaa niin pahaa jälkeä, että olisin päätynyt vankilaan. Pelkäsin pitkään, että jos päästän tunteeni valloilleen, seuraa pahoja, peruuttamattomia asioita. Siispä yritin pitää tunteeni täysin hallinnassa, pullottaa ne sisälleni. Ulos päästämättömät tunteeni saivat minut lopulta sairastumaan, käyttämään lääkkeitä, hakemaan apua sanoista, lopulta lähes hylkäämään kehoni.

Voisin ajatella olevani onnekas, koska joku rohkeampi tai pelokkaampi toinen ihminen ohjasi minua oikeaan suuntaan. En kuitenkaan usko onneen. Jokin minussa ohjasi minut tunevyöhyketerapiakouluun, jossa pääsin viimein violetinvihaisista kasvoistani eroon. Lakkasin hiljalleen olemasta painekattila, jonka räjähdystä tulisi pelätä. Ymmärsin, ettei tunteita voi hallita. Jokaisella terveellä ihmisellä, ihan jokaisella, on vahvoja ja vähemmän vahvoja tunteita ja niin kuuluukin olla. Tunteitaan ei kukaan pysty hallitsemaan, ainoastaan reaktioitaan tunteisiin.

Ajattelin kauan tuntevani itseni hyvin. Silti aina kun opin itsestäni uutta, ymmärsin, etten tiedä itsestäni paljon mitään. Minulla ei pitkään aikaan ollut käsitystä omasta voimastani. Lapsena se voima on läsnä joka hetki, mutta moni näyttää hukkaavan sen unohtaessaan osan itsestään elämän pyörteissä. Inhimilliset tunteet tuovat uskomatonta voimaa, jota voi käyttää joka päivä, joka hetki. Tunteensa tunnistavaa ja hyväksyvää ihmistä ei pysäytä mikään - ei mikään.

Ihminen on ihmeellisen sitkeä ja vahva, ajattelen nykyään. Ihminen kykenee selviytymään voittajana uskomattomista tapahtumista. Jokaisessa on se kyky, mahdollisuus alkaa uskoa itseensä ja omaan voimaansa. Sitä kykyä pitää vain jokaisen etsiä itsestään ja sen löytämisen jälkeen jatkuvasti vahvistaa.

Itsetuntemus on se kyky.

Rajoista päättäminen

Lähtiessäni opiskelemaan hoitajaksi ajattelin voivani valmistuttuani auttaa muita. Muita hoitamalla hoitaisin samalla itseäni. Koin olevani vähintään yhtä puutteellinen kuin kuka tahansa ja tiesin, että paremminkin voisin luultavasti voida. Tiesin myös, etten tule tekemään sitä työtä loppuikääni - ajattelin ottavani siitä kaiken irti ja siirtyväni sitten muihin tehtäviin.

Kävi kuitenkin ilmi, ettei työstä voinut oppia kaikkea, vaikka sitä tekisi kuinka pitkään ja hartaasti. Sen sijaan on mahdollista opiskella aina lisää, täydentäen osaamistaan, kasvaen itse, alkaen hiljalleen muodostaa yhä kirkkaampia kokonaisuuksia itselleen tärkeistä asioista.

Urani alussa minun oli mahdollista hoitaa ihmisiä hoitotieteen ihmisen kokonaisuuden huomioon ottavien periaatteiden mukaan. Sittemmin tehokkuusvaatimusten ja aikataulujen kiristymisen myötä on tullut yhä tärkeämmäksi kyetä huomioimaan enintään muutama tärkein asia, joita hoitaa. Hoitajana minun ei ole enää ole juurikaan mahdollista hoitaa hoidettaviani kokonaisuutena: jos pyrin tähän, oma terveyteni kärsii. Kokonaisvaltaiseen työhön pyrkiminen syö liikaa omia voimavarojani, koska hoitoalan ja myös lääketieteen kentät ovat niin pirstaleiset.

Olin oikeassa: pystyin hoitamaan itseäni tekemällä työtäni. En sillä tavalla kuin ennen opiskelua ajattelin, mutta kuitenkin. Työtä tekemällä minun oli ja on mahdollista nähdä, mitä voin työni kautta tehdä ja mitä en. Työtä tekemällä ymmärrän sen minulle asettamat rajat ja voin pohtia omia rajojani suhteessa työni rajoihin. Muutama vuosi sitten tulin siihen tulokseen, etten enää halua pysyä hoitajan työn asettamien rajojen sisällä. Ne tuntuivat rajoittavan ihan liikaa minua itsenäni, kehitystäni ja mahdollisuuksiani.

Nämä ajatukset johtivat päätökseen lähteä opiskelemaan. Valmistuin muutaman vuoden sisällä ensin laborantiksi, sitten eläintenhoitajaksi, lopulta tunnevyöhyketerapeutiksi. Samalla suoritin yrittäjän ammattitutkinnon. Rikoin rajojani, rakensin uusia. Ymmärsin, etten enää halua pakottaa itseäni minkäänlaiseen muottiin. En ole koskaan sopinut sellaisiin, vaikka kovasti toivoin sopivani. Ei kukaan ihminen sovi, koska kaikki ovat omanlaisiaan. Ymmärsin, että tästä syystä ihmisiä liian tarkkoihin rajoihin pakottavat järjestelmät aina kaatuvat lopulta.

Tällä hetkellä jatkan rajojeni rakentamista. Mukavuusalueella pysyminen on helppoa, mutta tylsää, eikä siellä voi kehittyä. Joka päivä menen töihin uutena, vaikkakin saman näköisenä itsenäni, rakentamaan jotain uutta. Joka päivä kohtaan tunteeni ja tulen ehjemmäksi itsekseni.