Be The Change > Jos se mitä nyt teet olisi elämäsi viimeinen teko

Kirjoitan tätä. Jos se olisi viimeinen, minkä teen, kirjoittaisin niin, että mahdollisimman moni ymmärtäisi ja saisi ajateltavaa, henkilökohtaisella tasolla. Samalla kirjoittaisin itselleni: selkiyttääkseni ajatuksiani ja avatakseni tunteiden portteja. Romahduttaakseni muureja, joiden takana piileskelen, kuten kuka tahansa. Pohdiskellakseni omia syvyyksiäni, elämän syvyyksiä ja maailman kummallisuutta. Haluaisin, että teksti jota kirjoitan, jäisi historiankirjoihin merkityksellisenä.

Siksi teksti ei olisi vain tekstiä, kirjoittaminen vain kirjoittamista. Viimeinen tekoni olisi itseni esiintuomista, tunteiden purkamista näkyviksi, huomioiden julkistamista ja anteeksi pyytämistä.

Tekstin aihe on ilman muuta selvä: tämä aika, jota elämme. Tämä, joka on muuttanut asioita. Tämä, josta ei ole vanhaan paluuta. Aika, jonka edeltävään aikaan jotkut haluaisivat palata, mutta joka ei ole enää mahdollista. Maailma on jo muuttunut. Elämme edelleen historiaa. Joka päivä historiaa. Maailmanlaajuisten sulkujen ja rajoitusten ja niiden laajamittaisen hyväksymisen aikaa. Aikaa, jolloin ihmiset ovat valmiita pelkojensa takia rajoittamaan radikaalisti omia oikeuksiaan. Tai jotain muuta. Mitä haluan tämän muutoksen tuovan? Miettisin eniten sitä. Kirjoittaisin juuri siitä. Menneeseen en halua edes palata, se ei koskaan ole ollut mahdollista. On mahdollista elää tänään kuten eilen, silti tänään on eri kuin eilen. Jokaisena aamuna aurinko syntyy uudelleen ja elää vain yhden päivän. Yön tullen syntyy kuu, joka rakentaa kuunsiltaa päivien välille, lainaten valonsa eilisen ja huomisen auringolta.

Mitä tästä päivästä kirjoittaisin?

Mitä haluamme tästä ajasta jäävän historian lehdille? Hallitusten televisioidut tiedotustilaisuudet? Nuorten naisten nousun valtaan? Laajamittaisen sensuurin? Luottamuksen lääketieteen voimaan? Asiantuntijoiden ristiriitaiset lausunnot? Mikrobien näkemisen ennen kaikkea ongelmana, joka pitää ratkaista nykyaikaisen tieteen keinoin? Entä laajat valomeditaatiot ja kanavoinnit? Havahtumiset, kyseenalaistamiset, miksi-kysymykset, siksi-vastaukset, ihmissuhteiden ja ihmisten arvojen luonteen paljastumiset, selvitykset ja tuhannet aina uudelleen julkaistut youtube-videot, jotka jostain syystä eivät saa olla sananvapauden merkkinä vapaasti katsottavissa ekan julkaisun jälkeen? Vai kirjoittisinko luonnon voimakkaasta vihreästä, joka on tänä keväänä saanut silmäkulmat kostumaan huomaamatta, tuoden kauneuden tajun ymmärryksen laitamille?

Mistä minä haluan viimeisten sanojeni kertovan?

Haluanko kirjoittaa itsessäni tapahtuneista muutoksista?

Olen ymmärtänyt kärsimättömyydestä ja pelosta lisää. En vielä kaikkea, mutta lisää. Ne ovat erillisiä asioita, vaikka kietoutuvatkin tunteiden punoksena yhteen sisälläni, ohjaten valintojani. Maailma ei tule valmiiksi, eikä ihminen, koska se on elämän luonne. Ymmärrän sen, mutta se ei estä minua toivomasta, että jo nyt näkisin millainen maailma on 20 vuoden päästä. Vaikka toisaalta en halua sitä. Haluan nauttia tästä mikä on tuttua ja tarjolla nyt. Mullan viileys käsissä ja linnunlaulu korvissani aamulla liian aikaisin. Haluan kulkea tämän maailman muutoksen mukana, olla sen liikkeellelaittavana voimana enemmän kuin peloiltani uskallan myöntää.

Mitä järkeä olisi pelätä elämäni viimeiseksi teoksi?

Pelko kohdistuu tulevaan, ja jos tulevaa ei enää olisi, ei olisi mitään syytä pelätä. Silti kirjoittaisin peloista, koska pelkoja kohdatessani, ymmärsin, että ne saivat minut elämään enemmän, myös tässä viimeisessä hetkessä.

Ymmärsin, että pelkään. Ymmärsin, että kaikki pelkäävät. Ja että pelon myöntäminen kannattaa, sen tunnistaminen ja hyväksyminen kannattaa. Että pelko myös omalla ovelalla tavallaan kannattelee elämää. En tarkoita vain perusvaistoja eli hyökkää-pakene-reaktiota vaan sitä, että omat pelkonsa tunnistamalla pääsee elämässä eteenpäin. Pelkojen kautta on mahdollista "oikaista" kohti tavoitteita ja unelmia: itsensä paremmin tuntemalla on aina lähempänä itseään. Kohtaamalla, eli tunnustamalla ja tunnistamalla pelkonsa, näkee niiden syiden ja seurausten taakse ja syiden seurausten loogisuuden kautta näkee elämän kantavan voiman ja päätyy luottamukseen.

Siksi pelkäämisestä tulikin minulle merkityksellistä. En aiemmin myöntänyt pelkojani. En uskaltanut katsoa niitä. Tiesin, että niitä on, mutta vasta pakotettuna paikalleni vuorokaudeksi jouduin kohtaamaan ne, tunnistamaan ja hyväksymään. Kipu pakotti minut. Kun en vähemmillä vinkeillä alkanut pelkojani myöntää, tein sen pakotettuna, kivun lamauttamana. Ymmärsin, että tällainen elämä on. Meillä on asioita kohdattavana. Osan niistä luokittelemme pelottaviksi, osan onnellisiksi. Elämäni seisahtuneessa tilassa käsitin, että jopa kipu täytyy hyväksyä osaksi elämää. Enkä kirjoita nyt vain särystä. Kipua on monenlaista: kaikenlainen tunteiden tunteminen voi olla kivuliasta tottuneellekin. Mitä enemmän olen piilotellut nyt esiinpyrkivää tunnetta, sitä kivuliaammalta sen myöntäminen voi tuntua - ja sitä tärkeämpää se on, koska se avaa portin toisiin vahvoihin ja hyviin tunteisiin. Pelossa ei itse asiassa ole mitään pelättävää, koska kukaan ei ole tunteensa. Jokainen vain tuntee tunteitaan, ne ovat osa jokaista. En ole ajatukseni, en ole tunteeni. Minulla on ajatuksia ja minulla on tunteita.

Avatessani oven pelolle avaan siis oven sisäiseen ja ulkoiseen maailmaan ja rakennan kuunsiltaa aurinkojen päivien välille ja voin uuden auringonnousun myötä aloittaa valoisampana, luottaisempana, enemmän ja syvällisemmin omana itsenäni.

Ymmärrän, etten ole erillinen, ainutlaatuinen enkä epänormaali. Olen itseni itsenäni, rehellisesti ja avoimesti sellaisena kuin sillä hetkellä olen. Riittävän hyvänä, täysin riittävänä itselleni. Ja itselleni riittäessäni riitän myös maailmalle eli kaikille, jotka lukevat viimeisen tekoni lauseet. Voin kokea olevani täysi, en valmis, mutta täysin itseni.

Vaikuttajat | Kaisa Nousiainen | Mira Juntunen