Be The Change > Lomalta töihin, muuttuiko mikään ja pitäsikö?

Olen rauhallinen, rento, ajatuksilla ei ole kiire. Olen tehnyt asioita, joita suunnittelin muutama viikko sitten tekeväni "sitten kun on aikaa". Olen jättänyt osan suunnittelemistani asioista harkitusti tekemättä, jotta en rasittuisi liiasta suunnitelmien toteuttamisesta. Olen harkitusti ollut tekemättä mitään. Olen istunut ulkona, makoillut ulkona, nukkunut ulkona. Kohottanut kasvoni aurinkoon ja sateeseen, antanut tuulen puhaltaa uskomuksiini ja pestä niistä vanhentuneimmat pois.

Olen tavannut ystäviä ja jutellut yhteisistä asioista, nauranut, ihmetellyt, ymmärtänyt uutta ja hyväksynyt vanhaa. Olen kohdannut lapsuuden traumoja lapsuuden maisemissa ja lapsuuden ihmisten kanssa. Yrittänyt keskustella nuoruuden suurimman ihastuksen kanssa, huomannut jälleen vaikka kuinka monetta kertaa kuinka erityinen ihminen hän minulle on ollut silloin.

Olen hikoillut saunassa haistellen kädessä olevan vihdan aikaansaamaa koivun tuoksua, käynyt uimassa lämpimässä ja kylmemmässä vedessä, liottanut pihkaantuneita jalkapohjia suolavedessä, haistellut kukkia ja kerännyt yrttejä talveksi varastoon.

Olen liidellyt aika korkealla hyvässä olossa, huolehtinut itsestäni ja antanut itselleni aikaa ja ymmärrystä. Aiemmin alkoi tuntua siltä, että pitäisi olla huolissaan: töihin olisi palattava pian. Sinne samaan rooliin, josta lähdin lomalle. Muottiin, johon pitäisi mahtua takaisin.

Haaste on siinä, etten ole sama minä, joka lähti lomalle. Näytän samalta, kuulostan luultavasti samalta, mutten ole sama. Olen rakentanut itseäni uudelleen, tarkastellut itseäni etäämmältä ja oivaltanut asioita. Muiden silmissä olen kuitenkin sama kuin muutama viikko sitten. Miten pystyn sopeutumaan rooliin, jonka olen itselleni aiemmin luonut? Miten voin, jos en ole sama? En tule mahtumaan siihen muottiin takaisin, josta lähdin lomalle.

Mielessä käy ajatus: onko pakko? Onko oikeasti pakko mahtua siihen samaan rooliin? Miksi on pakko? Eikö ihminen saisi muuttua? Eikö saisi olla erilainen kuin ennen, jopa niin, että se on muillekin ihmisille selvää? Miksi uutena, toisenlaisena nähdyksi tuleminen voi olla niin pelottavaa? Johtuuko se vain siitä, etten itse ole vielä ihan sopeutunut uudeksi itsekseni? Joka sekin muuttuu edelleen joka hetki? Vai onko se pelottaa toisille, ja minulle pelottaa lähinnä siksi, että aistin pelon toisissa? Minähän jo myönsin itselleni muuttuneeni. Itse olen tämän muutoksen kanssa jo sinut. Pelkäänkö reaktioita ympäristössä? Onko kyse jälleen siitä, että mietin, mitä muut minusta ajattelevat? Voi ei, siitä taitaa olla kyse. He tottuivat minuun jo sellaisena kuin aiemmin olin. Ja minä totuin siihen miten he minua kohtelivat. Nyt se muuttuu taas. Tai voi muuttua, jos he huomaavat, että minä muutuin. Sekin on mahdollista, että he ovat niin omissa ajatuksissaan, että he eivät edes huomaa minua tai muutostani. Työ vie meidän kaikkien huomion täysin päivien aikana. Pidämme huolta lähes mahdottomasta. Annamme kaikkemme, emmekä ehdi keskustelemaan kollegoiden kesken kuin työasioista. Eiväthän he edes huomaa minun muutostani - todennäköisesti. Ehkä vähitellen pelkoni ja pakon tunteeni vähenee. Toivon niin. Huomenna alkavat työt.

Ensimmäinen päivä töissä. Tiedostan selkeästi tarpeeni pysähtyä välillä. Tiedostan ahdistuksen, jonka tietyt työtehtävät, ihmiset ja ihmisten käytös aiheuttavat. Päätän pitää tauon, vaikkei oikeastaan olisi sen aina. Päätän pitää tauon itseäni varten: minun EI tarvitse yrittää jälleen astua omien rajojeni yli. Tiedän, ettei siitä hyvä seuraa... Ketään muuta kuin tiukan työmoraalin omaavaa omatuntoani ei oikeasti haittaa, vaikka istun viisi minuuttia kannolla auringossa. Ja koska pidän oman mielenrauhan kannalta todella hyvältä tuntuvan lyhyen tauon, omantunnon äänikin hiljenee. Taukohan on hyväksi minulle eli hyväksi yleisen työnteon kannalta, koska parantaa jaksamistani.

Kuuntelen tuttuun tapaan kollegan harrasta kiroilua. Mietin, ettei se mielestäni edelleenkään kuulu työpaikalle. Ei ainakaan jokaiseen aamuun. Huomaan toisten ilmeistä, ettei kielenkäyttö innosta heitäkään työntekoon. Ihmetyttää, miksei hermot kireällä oleva kollega ole tänäänkään kyennyt ottamaan asioita rennommin. Toivon, että hänkin menisi hetkeksi kannolle istumaan, laittaisi silmät kiinni ja olisi hetken ajattelematta mitään.

Vaikuttajat │ Kaisa Nousiainen │ Mira Juntunen